Lukiossa en aivan tarkkaan tiennyt mitä haluaisin ”isona” tehdä. Isosiskoni oli matkaoppaana ja suositteli minullekin niitä töitä. Silloin kauan sitten, eli 80-luvun lopulla, matkailu ammattina ei vielä ollut kovin tavallista ja matkailuala houkutteli ennen kaikkea sen takia, että matkailutyötä tehdessä pääsi matkustamaan. Kaikki matkustamismahdollisuuksia sisältävät työt kiinnostivat minua kovasti ja kun sisko ehdotti matkailualaa, mietin tietysti lentoemännän tai etelän lomakohteen oppaan töitä.

Siskon suosituksesta pääsin matkanjohtajaksi Neuvostoliiton matkoille. Okei, ei nyt kuulostanut ihan niin aurinkoiselta kuin esim. Kanariansaarilla kohdeoppaana oleminen mutta olipahan matkailualan työ! Itse olin todella innoissani uudesta työstä, sitä pystyi tekemään opintojen ohessa ja matkustaminen Neuvostoliittoon tuntui aina vähän jännittävältä. Eli omasta mielestäni siinä oli hiukan eksotiikkakin mukana 🙂

”Neukkumatkat” olivat samalla sekä ansionlähde että mukava maisemanmuutos opintojen ohessa ja tein matkanjohtajatöitä kolmisen vuotta. Opiskelin matkailualaa Pietarsaaren kauppaoppilaitoksessa ja valmistumisen jälkeen pääsin helsinkiläiseen matkatoimistoon töihin ja myin kaikenlaisia matkoja Ruotsin risteilyistä maailmanympärimatkoihin. Mutta se, joka tuli vaikuttamaan uravalintaani merkittävästi, olikin silloisen työnantajani yhteistyökumppanina toiminut vaihto-oppilasorganisaatio.

Vaihto-oppilastyötä antaumuksella

Vaihto-oppilaista vastaava kollegani Minna oli innostunut vaihto-oppilasohjelmasta ja tunsi oppilaansa hyvin. Työ oli vaativaa ja aikaerojen takia työpäivät venähtivät usein pitkälti yli toimistoaikojen. Silloin läheteltiin telexejä ja faxeja sähköpostien sijaan, ja aikaerojen takia työajoissa oli pakko joustaa jos halusi saada nopeita vastauksia. 

Minna hoiti innostuneesti vaihto-oppilaittensa asioita ja tunsi paljon ihmisiä eri puolilta maailmaa. Minun silmissäni hänen työnsä näytti todella kiehtovalta ja kiinnostuneena kuuntelin hänen juttujaan Amerikasta. Minna oli ollut Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana ja kertoi lämmöllä omasta vaihto-oppilasvuodestaan. Täytyy myöntää, että taisin olla kateellinen, omat kokemukseni matkanjohtajavuosilta Neuvostoliitossa eivät mielestäni kuulostaneet yhtä hienoilta kuin Minnan Amerikan tarinat. 

Jossain vaiheessa pitkät päivät alkoivat kyllästyttämään Minnaa ja kun Matkatoimisto ei pystynyt palkkaamaan lisää ihmisiä vaihto-oppilastoimintaan,  Matkatoimiston ja Vaihto-oppilasorganisaation tiet erkanivat. Minä lähdin Vaihto-oppilasorganisaation mukaan. Vaihtomahdollisuuksia lukiossa ja korkeakouluissa ei silloin ollut yhtä paljon kuin nykyään ja vaihto-oppilasohjelmat olivat todella suosittuja. Joten hyvin pian pääsin minäkin tekemään töitä samalla tavoin kuin Minna, työpäivät venyivät pitkiksi mutta samalla tuli paljon ihania tuttavuuksia niin maailmalta kuin vaihto-oppilaista ja heidän perheistään.   

Käytännön läheistä työhön kouluttautumista

Ensimmäisten vuosien aikana organisaation järjestämä koulutus oli käytännön tutustumista vaihto-oppilastoimintaan Yhdysvalloissa ja suureksi ilokseni pääsin myöhemmin tutustumaan toimintaan myös Australiassa. Yhdysvalloissa sain ohjausta ja valmennusta monilta alan konkareilta ja näiden reissujen aikana pääsin näkemään amerikkalaista elämää eri puolilla Yhdysvaltoja. Majoitus oli, aitoon kulttuurivaihdon henkeen, minua valmentavien henkilöiden luona ja oli todella hienoa päästä kokemaan heidän elämäänsä.

Kun omat ulkomaan kokemukseni olivat enimmäkseen Neuvostoliitosta, niin kontrasti amerikkalaiseen arkeen oli suuri. Amerikkalaiset olivat avoimia ja välittömiä, kodit kauniita tai ainakin värikkäitä, kauppojen hyllyt notkuivat tarjonnasta ja kaikkialla sai asiakkaana hyvää palvelua. Kaikki oli suurempaa, kauniimpaa ja kiiltävämpää kuin Suomessa, puhumattakaan Neuvostoliitosta, jossa kansa vielä jonotti päivittäistarvikkeita ja huono palvelu oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Näissä kahdessa (silloisessa) suurvallassa asuvien ihmisten arjessa näin kuitenkin enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä, täysin poikkeavista poliittisista järjestelmistä huolimatta. 

Valmennusreissujen tärkein anti oli ehdottomasti tapaamani ihmiset ja heidän erilaiset taustansa ja elämäntilanteensa. Reissujen jälkeen pystyin kertomaan siitä mitä Yhdysvalloissa ja Australiassa saattoi odottaa kohtaavansa ja totta kai oli upeata pystyä sanomaan, että olin henkilökohtaisesti tavannut monet niistä ihmisistä, jotka suomalaisista vaihto-oppilaistamme huolehtivat. Työpuheluiden sävy muuttuu vääjäämättä kun on nähnyt miltä kollegan keittiössä rapakon takana näyttää ja mitä hän pakkaa lastensa mukaan kouluun joka päivä. 

Idealistiset isäntäperheet

Vaihto-oppilastoiminnassa ihmisläheisyys on aina ollut tärkeätä. Ja mitä muuta se voisikaan olla kun vapaaehtoiset isäntäperheet ottavat luokseen nuoria vaihto-oppilaita perheenjäseniksi? Vaihto-oppilastoimintaan tutustuessani tiesin, että vaihto-oppilaan majoittaminen oli vapaaehtoistyötä ja monelle perheelle hieno tapa paitsi osallistua hyvän asian edistämiseen mutta myös saada omalle perheelle uusia kokemuksia. Silti se Minnan kertomuksia kuunnellessa tuntui oudolta, että joku aivan ilmaiseksi ottaisi tuntemattoman, alaikäisen nuoren luokseen asumaan. Ja vielä kokonaiseksi lukuvuodeksi!

Omaan työhön valmentautumisen aikana sain syvempää näkökulmaa tavatessani ihmisiä, jotka olivat pitkään toimineet isäntäperheinä ja jotka tällä toiminnallaan halusivat edistää maailmanrauhaa. Tämä kuulosti todella ylevältä ja skeptisenä suomalaisena ihmettelin, oliko maailmanrauha tavallisen amerikkalaisen arjessa oikeasti niin iso asia, että tuntui järkevältä maksaa tuhansia dollareita nuoren vaihto-oppilaan ylöspidosta. Totta kai muitakin motiiveja löytyi, kuka toivoi omien lastensa saavan kansainvälisiä kavereita, kuka halusi näyttää esimerkkiä omassa yhteisössään, joku toivoi kontaktia esi-isiensä maahan ja jotkut suunnittelivat suurta Euroopan kiertuetta, jona aikana tavata kaikkia heillä olleita vaihto-oppilaita. Aika monien omat lapset eivät asuneet enää kotona ja heidän mielestään oli mukava pystyä tarjoamaan vaihto-oppilaalle paikka. Samalla heidän arkeensa tuli uutta energiaa nuoren vaihto-oppilaan myötä. 

Kaikki minua valmentaneet henkilöt olivat itse toimineet isäntäperheinä, osa jo vuosikymmenien ajan. Heidän tapansa puhua vaihto-oppilaistaan “laajennetun” perheensä jäseninä teki pysyvän vaikutuksen ja myöhemmin itse isäntäperheenä toimiessani muistelin heidän antamaansa esimerkkiä. 

Kaikki haluavat oppia puhumaan sujuvaa englantia

Entä Yhdysvalloissa tapaamani vaihto-oppilaat? Osa oli jo parin kuukauden jälkeen niin hyvin sopeutunut vaihto-oppilaselämäänsä, etten heti tunnistanut heitä vaihto-oppilaiksi. Tämä tietysti nauratti isäntäperheitä ja ilahdutti vaihto-oppilaita, joista jokainen halusi oppia puhumaan englantia niin, ettei heidän aksenttinsa kuuluisi läpi. Osa vaihto-oppilaista todella oppi puhumaan niin sujuvasti englantia, ettei heitä erottanut amerikkalaisista. Kaikille näin ei kuitenkaan käynyt mutta tämä ei tahtia haitannut sillä amerikkalaisten korvissa vieraalla aksentilla puhuttu englanti kuulosti useimmiten “söpöltä”. 

Oman englannin ääntämykseni oli kankeaa ja oli helpotus, ettei ääntämystä tarvinnut jännittää. Ystävälliset amerikkalaiset antoivat hyvää palautetta ja jos kuvittelinkin jo puhuvani amerikanenglantia, niin eiköhän vastaan tullut jo ihminen, joka arvuutteli minun olevan kotoisin Puolasta tai Venäjältä 😀 . 

Suomesta Amerikkaan

Alussa kuvittelin, että tekisin vaihto-oppilasohjelmien kanssa töitä pari, kolme vuotta ja hakisin sitten muita matkailualan töitä. Näin ei sitten käynytkään ja kesken 90-luvun lamavuosien lähdin Yhdysvaltoihin, jossa asuin muutaman vuoden ajan. Yhdysvalloissa työskentelin vaihto-oppilasorganisaatiossa ja työni puolesta matkustelin ympäri Yhdysvaltoja. Näiden matkojen aikana tein töitä järjestön aluejohtajien ja paikallisedustajien kanssa, tapasin kouluja ja isäntäperheitä. Pienemmissä kaupungeissa suomalaisuuteni kiinnosti ja minua myös pyydettiin kouluihin kertomaan Suomesta ja haastateltiin paikallislehtiin sekä -radiossa.

Amerikan vuosien aikana elämä eri puolilla Yhdysvaltoja tuli tutuksi tapaamieni järjestön edustajien ja isäntäperheiden kautta. Edelleen kun kuulen puhuttavan eri osavaltioista ensimmäisenä mieleeni tulevat niissä tapaamani ihmiset, heidän kotinsa, koulut ja pikkukaupunkien elämä.

Kaikkein suurimman vaikutuksen tekivät vaihto-oppilaat, jotka nopeasti sopeutuivat amerikkalaiseen elämäänsä ja tunsivat olevansa osa paikallista elämää. Vaikka itse asuin perheineni Yhdysvalloissa usean vuoden ajan, en aivan samalla lailla tullut osaksi yhteisöä kuin nuoret vaihto-oppilaat, jotka isäntäperheidensä uusina jäseninä saivat käyttöönsä valmiin sosiaalisen verkoston. Amerikan vuosieni jälkeen olin vakuuttunut, että vaihto-oppilasohjelmalla on oma paikkansa.

Yhdysvalloissa ollessa viimeisetkin suunnitelmat alan vaihdosta unohtuivat. Kansainvälinen kulttuurivaihto osoittautui olevan minun unelma-alani.